Joskus kannattaa luopua

Nyt se on rikki. Nyt se on ehjä. Nyt se on pilalla.

Aikojen alussa virkkasin punaiset lapaset. Käytin niitä käyttämästä päästyäni. Eräänä päivänä peukalo hiutui puhki.

"Virkkaapa peukalot uusiksi", supatti jostakin syystä takaraivoon pesiytynyt ammoisen käsityönopettajan ääni. Tuumasta toimeen. Lapasiin mieltynyt, itara ihminen kaivoi kaapin periltä alkuperäisen langan jämät.

Tuoreet peukalot näyttivät hyviltä. Mutta, voi! Upo-uusien peukkujen takana tumppujen kourapuoli näytti surkealta. Sisäistetty kässäope vaikeni. Taisi olla leipomassa piparkakkuja lattialla. Sillä oli kuulemma kissa, astma ja sellainen tapa. Siisti ihminen siis. Toimivien korjausmenetelmien varasto ammotti tyhjyyttään.

Tässä vaiheessa kehotin takaraivon kutsumatonta vierasta vaihtamaan maisemaa. Sen tunneilla opittiin säästämään lankarullan hylsyjä ja pelkäämään virheitä. Kyhäsin virkkauskorjaussysteemin á la summamutikka. Lopputulos oli juuri sitä: niin möykkyinen ja tökerö, etten iljennyt edes dokumentoida sitä. Esteettinen haitta oli niin paha, etten voinut myöskään käyttää rasoja. Menivät kompostiin.

Se opettaja voi sekä hymyillä vinosti että pullistella hyvin harjaantunutta otsasuontaan, jos sattuu elämään ja tämän lukee. Mitä vahvasti epäilen.